Ultima Thule (1967) on taiteilija Tapio Wirkkalan (1915–1985) pääteoksia. Videolla pääset tutustumaan yhdeksänmetrisen vaneriveistoksen pinnan rytmiin ja liikkeeseen läheltä. Wirkkala suunnitteli samannimisen klassikkolasiston Iittalalle vuonna 1968.
Vaneriin veistetyt muodot ja pinnan rytmi muistuttavat soljuvaa virtaa. Latinankielinen ilmaisu “Ultima Thule” tarkoittaa äärimmäistä, pohjoisessa sijaitsevaa aluetta. Ultima Thulen lähtökohtana on ollut Lemmenjokilaakson maisema ja luonnonmuodot. Kesäkoti Inarin Paadarjärven rannalla oli Tapio Wirkkalalle ehtymätön inspiraationlähde.
1950-luvun alussa Wirkkala aloitti työskentelyn lentokonevanerista työstettyjen teosten parissa. Ultima Thule edustaa näiden teosten huipentumaa. Vaneriveistoksissaan taiteilija tutki muotoa, valoa ja liikettä teollisen puumateriaalin ehdoilla. Ultima Thulesta on säilynyt useita luonnoksia, joihin Wirkkala on hahmotellut veistoksen pinnan rytmiä ja liikettä.
Veistäminen paljasti vanerin viilujen kerrokset, joiden rytmin Wirkkala suunnitteli itse. Vanerikappaleita eri kulmissa yhteen liittämällä oli mahdollista luoda syiden kohtaamispintoja. Veistosten suunnittelu vaati äärimmäistä hahmotuskykyä.
Syykuvio synnyttää illuusion liikkeestä ja raskas puuveistos näyttää kevyemmältä kuin onkaan. Neljä metriä korkea ja yhdeksän metriä leveä reliefi koostuu 23 osasta, jotka Wirkkala työsti ja viimeisteli kirveellä, puukolla ja viilalla. Apuna oli puuseppä Martti Lindqvist.
Veistos valmistui Montrealin maailmannäyttelyn Suomen osastolle vuonna 1967 ja oli 1968 esillä myös Mexico Cityssä Olympialaisten aikaan. Tänä päivänä Wirkkalan pääteoksiin kuuluva Ultima Thule on pysyvästi esillä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa.