Taidetta kankaalla

Eräänä tavallisena iltapäivänä Tukholmassa vuonna 2004 olin matkalla töistä kotiin, kun pistäydyin läheisellä kirpputorilla. Olin aina suhtautunut intohimoisesti antiikkiin, designiin ja taiteeseen, kun taas kankaat olivat minulle uusi tuttavuus, jotain arkista ja käytännöllistä, jota käytettiin sisustuksessa tai asusteissa. Tuo päivä oli kuitenkin erilainen, sillä jokin kangaspakkojen joukossa kiinnitti huomiotani. Silmänurkasta näin tutun tuotemerkin: Marimekko. Hintaa kankaalla oli vaivaiset 20 kruunua, joten päätin napata sen mukaani. 

Kotona levitin kankaan lattialle ja rakastuin siihen suoraa päätä. Se oli varsinainen WOW-hetki. Muistan ajatelleeni: ”Tämähän on taidetta, vaikka kankaalla.” Kuosi oli nimeltään Melooni, ja Maija Isola oli suunnitellut sen Marimekolle vuonna 1963. Se oli lähtölaukaus tutkimusmatkalle: suomalaisissa kankaissa minua viehättivät jännittävät väriyhdistelmät ja niistä välittyvä tunne luovan työn vapaudesta, jota en kokenut yhtä selvästi ruotsalaisessa tekstiilisuunnittelussa. 

Matkat Helsinkiin ja tapaamiset suomalaisten muotoilijoiden ja heidän sukulaistensa kanssa vain kasvattivat tiedonjanoani, ja keskityin entistä tiiviimmin suomalaisiin kankaisiin. 

Hetki kun näin kankaan kirpputorilla ei tainnut olla tavallinen iltapäivä vaan käänteentekevä tapahtuma, joka muovasi tulevaisuuttani ja johdatti minut sittemmin omaan ammattiini. 

Siitä hetkestä lähtien aloin ostaa, myydä, ja kerätä kankaita kirpputoreilta ja huutokaupoista ja hankkia niistä tietoa. Kankaat olivat yleensä hinnaltaan edullisia, mutta tietojen etsiminen niistä osoittautui vaikeaksi joskin jännittäväksi haasteeksi. Poikkeuksena olivat Marimekon kuosit, ne oli aina signeerattu ja niistä löytyi tietoa kirjallisuudesta ja lehdistä. Vanhoista muoti- ja sisustuslehdistä tuli minulle oma yksityinen ”kangasyliopistoni”. Kun sitten ryhdyin freelance-kirjoittajaksi, olivat kirjastot ja museoarkistot luonteva paikka etsiä tietoa tekstiileistä ja niiden suunnittelijoista. Noilla laitoksilla oli hallussaan pohjaton tiedon aarrearkku. 

Vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 2014, toinen näennäisen arkinen tapahtuma syvensi entisestään kiinnostustani ja tietojani suomalaisista kankaista.

Minulla oli tuolloin Tukholmassa retropuoti, jota pidin kahden muun kanssa. Eräänä päivänä sisään astui asiakas kangaspakka mukanaan. Puotimme valikoima oli monipuolinen, kaikkea vanhoista kankaista posliiniastioihin ja huonekaluihin. Asiakas halusi myydä meille kankaan, jonka reunassa oli signeerauksena ”Marimekko, Floora” ja ”Kerstin Ratia 1969”. Nimi oli minulle tuntematon, joten yritin ottaa asiasta selvää, mutta tuloksetta. Mutta kun jaoin kuvan kuosista Instagramissa, vastaus tuli saman tien: ”Tuo on minun kankaani”, kirjoitti Kerstin Enbom, kuten hänen nimensä on nykyisin. Arvoitus oli ratkennut. 

Jatkoin yhteyden pitämistä Kerstiniin, ja jo samana vuonna hän kutsui minut kotiinsa Immersbyhyn. Myöhemmin sain kimmokkeen kirjoittaa Kerstinistä artikkelin, kun Scandinavian Retro -lehden päätoimittaja otti minuun yhteyttä. Siitä lähti jännittävä ura lehden freelance-avustajana, polku, jota en olisi osannut ennakoida, ja Helsingistä muodostui keskeinen paikka elämässäni sekä henkilökohtaisesti että kirjoittamiseni kannalta.

Kerstin Wallinin Marimekko-elämä alkoi kesällä 1961, hänen ollessaan 16-vuotias. Hän käveli maantietä pitkin Kilpilahdella lähellä Porvoota, kun lujaa vauhtia ajava punainen urheiluauto jarrutti ja pysähtyi hänen eteensä. Ratin takana istui Ristomatti Ratia, Marimekon perustajan Armi Ratian poika. 

”Sinulla on meidän paita päällä”, hän sanoi Kerstinille. ”Nähdään huomenna Helsingissä” – ja niin tapahtui. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, ja siitä lähtien elämä oli Kerstinille yhtä Marimekkoa vuorokaudet ympäri – vaimona, muotoilijana, valokuvamallina, stylistina, sisustajana ja Armi Ratian miniänä. Kerstin Ratia suunnitteli Marimekolle vuosina 1966–1979 kaikkiaan 48 kuosia muotikankaisiin ja 38 kuosia sisustuskankaisiin.  

Kun minulle joitain vuosia myöhemmin tarjoutui tilaisuus kirjoittaa vapaasti valitsemastani tekstiilisuunnittelijasta, asia oli päivänselvä: Lena Rewell. Olin jo pitkään ollut kiinnostunut hänen omintakeisista kuoseistaan ja väreistä, mutta tajusin tietäväni hänen elämästään ja urastaan vain vähän. Lähetin Lenalle sähköpostia, ja sain nopeasti myönteisen vastauksen hänen tyttäreltään Ditalta, joka johtaa yritystä nykyisin. Dita kertoi, että he olivat paraikaa Pariisissa, mutta vastaisivat mielellään kysymyksiini heti palattuaan Helsinkiin.

Lena Rewellin kuosit ovat mielestäni aivan erityisen omaperäisiä. Ne ovat värikkäitä ja usein lukuisien yksityiskohtiensa ansiosta helposti tunnistettavia, mikä tekee niistä ainutlaatuisia. Kysyessäni Lenalta mikä häntä inspiroi, hän vastasi: ”Värit, värit, värit.” Hänen 1960- ja 1970-luvuilla suunnittelemiaan painokankaita valmistivat tunnetut suomalaiset tekstiilialan yritykset Tampella ja Finlayson. Monista malleista tuli myyntimenestyksiä, ja Lena olikin ensimmäinen tekstiilisuunnittelija, joka sai Finlaysonille tekemiensä mallien myynnistä rojaltia. Lena piti selviönä, että hänen nimensä tuli näkyä kankaan reunassa. 

Lena perusti oman yrityksen nimeltä Lena Rewell Textile Studio vuonna 1963, mutta jo opiskellessaan Taideteollisessa oppilaitoksessa hän käytti kutojia ja valmisti pörröisiä mohairhuopia, joita koristivat paksut hapsut. Lena Rewellistä tuli kansainvälisesti tunnettu, ja hänen yhteistyönsä tunnettujen pariisilaisten muotitalojen kanssa vahvisti hänen asemaansa muodin ja sisustussuunnittelun piirissä. 

Lena Rewellin ja hänen tyttärensä Ditan tapaaminen oli mittaamattoman arvokas kokemus itselleni sekä ammatillisesti että henkilökohtaisesti. Heidän ystävyytensä ja tukensa avasivat uusia yhteyksiä, joista yksi oli tekstiilisuunnittelija Raili Konttinen, jonka malleja olin hiljattain löytänyt omasta kokoelmastani ja jonka töitä halusin nähdä lisää. 

Helmikuussa 2019 sovin spontaanisti tapaamisen Raili Konttisen kanssa, ja lensin nopeasti Helsinkiin. Päätimme tavata Ateneumin kahvilassa Helsingin keskustassa. 

Lena Rewell ja hänen tyttärensä Dita tulkkasivat minulle. Raili Konttisen saapuessa paikalle hänellä oli mukanaan ostoskärry täynnä mallikansioita. Siitä muodostui maaginen ja inspiroiva tapaaminen, jonka kuluessa sain nähdä ja kuulla lisää Railin ja hänen miehensä Juhani Konttisen taiteesta ja yhteistyöstä. 

Olin ennen matkaa käynyt läpi kokoelmassani olevat Raili Konttisen mallit, etenkin ne, jotka hän oli suunnitellut Porin Puuvillalle. Aloin oivaltaa, miten valtavasti erilaisia tyylejä hänellä oli ollut uransa aikana. Löysin graafisia kuoseja, yksityiskohtia pursuilevia kuoseja, kukkakuoseja ja kuoseja joiden mittakaava vaihteli suuresta pieneen. Kaikki hänen mallikansioista esittelemänsä kuosit todistivat hänen monipuolisuudestaan muotoilijana. Tuo monipuolisuus saattoi hyvinkin olla syynä hänen saamaansa puheluun keväällä 1955. Soittaja oli Kaj Franck, yksi Suomen arvostetuimpia muotoilijoita, joka oli ollut Raili Konttisen opettajana Taideteollisessa oppilaitoksessa. Puhelinkeskustelusta muodostui käännekohta, jolla oli huomattava vaikutus Railin elämään ja uraan. 

”Ilahduin valtavasti, kun Kaj Franck soitti ja kysyi, haluaisinko piirtää kuoseja Porin Puuvillalle”, hän kertoi minulle.  

Kun Juhani Konttinen aloitti vuotta myöhemmin työt Porin Puuvillan ateljeessa, syntyi hänen ja Railin välille kontakti saman tien. 

”Siitä päivästä meitä oli vain hän ja minä”, Raili sanoo hymyillen, kun käyn hänen luonaan Helsingissä vuonna 2024. 

Pariskunnan yhteistyön tuloksena syntyi satoja kuoseja, monet niistä bestsellereitä, joita löytyy edelleenkin kodeista niin Suomessa kuin Ruotsissa. Juhani Konttinen toimi myös valokuvaajana ja graafisena suunnittelijana Porin Puuvillalle, minkä lisäksi hän työskenteli freelance-kuvaajana suomalaisille sanomalehdille ja matkusti usein kuvaamaan muotia Pariisiin. Raili oli monesti mukana matkoilla. 

Vuodesta 2019 tuli tapahtumarikas, kun kirjoitin samaan aikaan kuudesta suomalaisesta tekstiilisuunnittelijasta. Palatessani Helsinkiin elokuussa tapasin Lauttasaaressa Marjatta Sarpanevan, jonka innostus aviomiehensä Timo Sarpanevan työtä ja tämän Ambiente-kokoelmaa kohtaan oli inspiroivaa. 

Vuonna 1965 Rosenlewin paperitehtaalla Porissa paperikoneeseen tuli vika ja se rupesi roiskimaan väriä paperille hallitsemattomasti. Timo Sarpaneva sai inspiraation nähdessään miten kauniisti värit sekoittuivat paperilla. Hänen ensimmäinen vaimonsa Pi Sarpaneva oli tuolloin töissä Tampellalla ja ehdotti tekniikan käyttämistä kankaan painamiseen. Kankaat saivat nimekseen Ambiente. 

Pi Sarpaneva suunnitteli Ambiente-kankaista malliston Salon Leninkitukulle, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Finn Flare. Osa asuista sekä Piin Tampellalle suunnittelemat kuosit ovat mukana tässä näyttelyssä. 

Timon innovatiivisten painokankaiden ja Piin luovan vaatetussuunnittelun yhdistelmä on jännittävä esimerkki luovasta vuorovaikutuksesta tekstiilitaiteen ja muodin välillä. 

Joitain päiviä myöhemmin kävin Helsingissä tekstiilitaiteilija Anneli Airikka Lammin luona. Annelin ja hänen miehensä koti oli täynnä värejä ja Annelin itsensä tekemää kaunista taidetta. Pöytään oli katettu värikkäitä tekstiilejä ja niiden ympärille mahtava valikoima leivonnaisia ja juomia. Tunnelmaa ja koko tapaamista sävyttivät Annelista säteilevä lämpö ja ystävällisyys. 

Anneli Airikka Lammi tiesi jo 12-vuotiaana haluavansa taiteilijaksi. 

”Inspiraation väreihin löysin Marimekosta, ja kuosit löysin sydämestäni”, hän kertoi ja esitteli minulle vaikuttavan määrän kuoseja, jotka hän teki freelance-tekstiilisuunnittelijana muun muassa Tampellalle, E. Heleniukselle ja IKEAlle. Aiheina hänellä oli monesti kukkia ja eläimiä, ja huomioni kiinnittyi erityisesti erääseen värikylläiseen kankaaseen, jossa oli sateenkaaria. Monia Anneli Airikka Lammin suunnittelemia kankaita vietiin Ruotsiin, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. 

Ennen Helsingin matkaani Lena Rewell oli sopinut tapaamisen Teollisuustaiteen liitto Ornamoon, josta sain tekstiilisuunnittelija Saara Hirvisalon yhteystiedot. Hän soitti minulle vielä samana päivänä. ”Hei, Saara tässä. Tyttäreni voi ajaa minut Helsinkiin ensi lauantaina. Sopiiko se sinulle?” 

Vastasin tietenkin myöntävästi. 

Lauantaina, tasan kello kaksitoista, Saara Hirvisalo saapui paikalle kädessään iso kassi täynnä kuoseja. Kun kuljimme gallerian portista, Saara pysähtyi, kääntyi puoleeni ja sanoi:  

”En ollut uskoa, kun soitit, luulin että kaikki ovat unohtaneet minut.”  

Hänen sanansa riipaisivat minua, ja ajattelin tehdä asialle jotain. Välillemme syntyi hieno kontakti, ja olemme aina siitä lähtien pitäneet yhteyttä. 

Valmistuttuaan Taideteollisesta oppilaitoksesta vuonna 1961 Saara Hirvisalo sai paikan Marimekon myymälässä Helsingissä, jossa hän työskenteli neljä vuotta ennen siirtymistään Tikkurilan Silkin pääsuunnittelijaksi vuonna 1965. Tikkurilan Silkki oli tuolloin Pohjoismaiden johtava jacquard-kankaiden valmistaja. 

Iltaisin Saara jäi usein työhuoneeseensa tehtaalle, missä hän sai piirtää rauhassa. Hän ei tarvinnut ulkoista inspiraatiota vaikkapa luonnosta: ideat virtasivat vapaasti hänen omasta mielikuvituksestaan.

Saara Hirvisalon värikkäät kangaskuosit levisivät Suomen rajojen ulkopuolelle ja päätyivät muun muassa Ruotsiin, jossa ne ovat edelleen suosittuja. 1970-luvun alussa hän kaipasi työhönsä enemmän vapautta ja päätti ryhtyä freelance-muotoilijaksi. Päätös avasi ovia ja toi hänelle tilauksia esimerkiksi Tampellalta ja E. Helenius Oy:ltä. 

Samalla Helsingin-matkallani vuonna 2019 tapasin kirpputorilla erään tekstiilialan professorin. Rupattelimme kahvikupposen ääressä, ja hän antoi minulle tekstiilisuunnittelija Kaarina Kellomäen yhteystiedot. Heti Tukholmaan palattuani lähetin sähköpostia Kaarinalle, ja sain nopeasti pitkän ja innostavan vastauksen. Sovimme seuraavaksi vuodeksi tapaamisen Kiasman kahvilaan. 

Kun vihdoin tapasimme oli Kaarinalla mukanaan lista asioista, joita tehdä ja paikoista joissa käydä, sillä hänellä on lukuisia kontakteja alalla. Ihan aluksi ajoimme Forssan museoon, missä sain ihailla hänen Finlaysonille suunnittelemiaan kankaita. 

Kaarinalla on vaikuttavat tiedot tekstiilisuunnittelusta, ihailen hänen intohimoaan ja positiivista energiaansa, jota hän säteilee ja jakaa anteliaasti muille. 

Kaarina Kellomäen ura sai lentävän lähdön vuonna 1965, kun hän pääsi vain 22-vuotiaana Marimekon suunnittelijaksi heti valmistuttuaan Ateneumista. Hän työskenteli Marimekolla vuoden päivät, jona aikana yhdeksän hänen kuoseistaan meni tuotantoon. Vuonna 1966 suunniteltua Sonaattia ja Linssiä valmistetaan edelleen ja ne ovat myös Kaarinan omia suosikkeja hänen Marimekolle suunnittelemistaan kuoseista. 

”Uskon että Marimekosta teki erityisen nimenomaan värit ja niistä sekoitetut sävyt”, Kaarina kertoi. 

Kaarina Kellomäki pursuili ideoita ja kaipasi luovaa vapautta. Niinpä hän ryhtyi keväällä 1966 freelanceriksi ja myi vuosina 1967–1971 useita malleja ruotsalaisille tekstiilialan yrityksille kuten Mölnlycke AB:lle Göteborgissa ja Borås Wäfverille. Göteborgin ja Helsingin väliset matkat oli aikataulutettu minuutilleen. 

”Lähdin aikaisin aamulla ja olin useimmiten kotona samana iltana”, hän kertoi. 

Kaarina Kellomäki piirsi kaikkiaan noin 800 kuosia muun muassa Finlaysonille, missä hän sai tehdä värikokeiluja vapaammin kuin Marimekossa. Kaarina toimii edelleen aktiivisesti tekstiilisuunnittelijana ja on pitänyt useita näyttelyitä niin Suomessa kuin ulkomailla.

Viimeiseksi kirjoitussarjani suunnittelijaksi valikoitui Viola Gråsten. Kerron hänestä hieman enemmän kuin muista, koska hän on todennäköisesti esittelemistäni tekstiilisuunnittelijoista vähiten tunnettu Suomessa ja Ruotsin ulkopuolella. 

Viola Gråsten oli tunnettu lahjomattomuudestaan ja siitä, että hän päästi lähelleen vain harvoja ja valittuja. Hän kaihtoi haastatteluja, mikä osaltaan korosti hänen henkilöönsä ja työhönsä liittyvää arvoituksellisuutta. Hän ei pyrkinyt täydellisyyteen, koska piti sitä tylsänä. Hän sanoi usein, että värit ovat hauskinta, mitä on olemassa. 

Viola Gråsten syntyi suomenruotsalaiseen perheeseen Keuruulla vuonna 1910. Hän oli 1930- ja 1940-luvuilla merkittävä ryijytaiteilija. Nykyisin häntä ei juurikaan tunneta Suomessa, ja Ruotsissa hänet mielletään ruotsalaiseksi, johtuen ehkä osaksi hänen sukunimestään. Hänet luetaan 1940–1970-lukujen merkittävimpiin tekstiilitaiteilijoihin Ruotsissa. 

Viola Gråsten valmistui Taideteollisesta keskuskoulusta vuonna 1936, mikä loi pohjan hänen tulevalle uralleen. Valmistuttuaan hän työskenteli Suomen käsityön ystävissä, mutta toisen maailmansodan melskeet ja langan loppuminen Suomesta saivat hänet lähtemään Ruotsiin. Hän otti yhteyttä Elsa Gullbergiin, kuuluisaan ruotsalaiseen tekstiilitaiteilijaan, joka toivotti hänet tervetulleeksi Tukholmaan. Gråstenin suuri läpimurto tapahtui 1950-luvulla Nordiska Kompanietin (NK) Textilkammaressa, jota tuolloin luotsasi Astrid Sampe, loistava ja moderni taiteellinen johtaja. Astrid Sampe piti uusista ja tuoreista ideoista, ja hänellä oli laaja kontaktiverkosto sekä Ruotsissa että kansainvälisesti. 

Vuonna 1952 Viola Gråstenin suunnittelema Oomph oli esillä Tukholmassa NK:n valohallissa, missä se herätti paljon huomiota. Painokuvion uudenlaiset väriyhdistelmät ja tanssivat kolmiot järkyttivät osaa yleisöstä, mutta suuri osa ja etenkin nuorempi sukupolvi rakastivat kangasmallia. Oomph rikkoi Ruotsissa tuolloin vallinneita sääntöjä värien käytöstä: sinistä, vihreää ja violettia ei tullut yhdistää toisiinsa, ei myöskään vaaleanpunaista, punaista ja oranssia. Oomphista tuli myyntimenestys ja ensimmäinen niin sanottu ”alltyg”, yleiskangas joka soveltui yhtälailla sisustamiseen kuin muotivaatteisiinkin. Menestyksen myötä Viola Gråstenista tuli kaikkien rakastama tekstiilisuunnittelija niin Ruotsissa kuin ulkomaillakin. 

Viola Gråsten rakasti painokuosien suunnittelua, ja värit olivat aina keskiössä. Hän valitsi värit etukäteen ennen kuvion piirtämistä, ja kun idea oli kypsynyt ja inspiraatio iski, hän työskenteli nopeasti ja tauotta. Se oli leikkiä väreillä ja muodoilla, eikä häntä saanut häiritä. Mallin valmistuttua hän pani sen syrjään, ja on merkillepantavaa, ettei hän koskaan tehnyt näistä uusia versioita, sillä hän halusi säilyttää alkuperäisen idean ja luovan tuoreuden.  

Viola Gråsten vaihtoi usein alaa jos jokin alkoi mennä pieleen. Se oli ehkä yksi syy, miksi hän irtisanoutui NK:n Textilkammaresta vuonna 1956 ja siirtyi seuraavana vuonna Mölnlycke AB:n palvelukseen Göteborgiin. Gråstenin yksityisnäyttely Brud och Hem NK:n Textilkammaressa vuonna 1955 oli hänen uransa huippukohta. Hänestä oli tullut kuuluisa tekstiilisuunnittelija ja tähti. Siirtyessään Mölnlycken palvelukseen alkoi hänen elämässään uusi jännittävä kausi, kun hän suunnitteli pääasiassa muotimalleja ja työskenteli teollisen painamisen parissa. 

Hassel vuodelta 1959 oli viimeinen kuosi, jonka Viola Gråsten suunnitteli osana NK:n Textilkammaren ja Mölnlycke AB:n välistä yhteistyötä. Se oli hänen suosikkikuosinsa, ja ainoa jonka hän oli ripustanut kotinsa seinälle. 

 

Kotini on Tukholmassa, mutta matkustan Helsinkiin niin usein kuin voin. Rakastan Helsingin ihmisiä, arkkitehtuuria, muotoilua ja rauhaa. Kaksi vuosikymmentä sitten aloin kerätä Marimekon kankaita. Marimekon kankaat ja yrityksen historia ovat vuosien varrella toimineet minulle punaisena lankana ja innostaneet minua tutkimaan yhä useampien suomalaisten suunnittelijoiden ja heidän kuosiensa tarinaa. 

Viimeiset kymmenen vuotta olen luennoinut suomalaisista ja ruotsalaisista tekstiilimalleista Ruotsissa ja nyttemmin myös Suomessa. Olen tuottanut ja suunnitellut useita tekstiilinäyttelyitä molemmissa maissa. Viimeisin niistä oli Marimekko – Design i tiden Kristinehamnin taidemuseossa kesällä 2023. 

Tehtävieni määrä on lisääntynyt , mikä kuvastaa kasvavaa kiinnostusta suomalaisten tekstiilien historiaan ja kuoseihin niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Olen siitä valtavan iloinen, sillä vuosien varrella kertyneen tiedon jakamisesta on tullut intohimoni. Haluan kannustaa myös muita löytämään ja arvostamaan suomalaista tekstiilimuotoilua sekä nauttimaan väreistä ja kuoseista. 

Haluan kiittää EMMA – Espoon modernin taiteen museota yhteistyöstä sekä näyttelyä valmisteltaessa että sen aikana. 

 

 

Käännös: Tomi Snellman